\"Kadotuksen Konsta\"- tarinastani tulee surullinen tarina, tarina kadotetusta Konstasta. Mitä Elsa ja Tuulikki tekivätkään Konstan kuoltua? Miten tarina jatkuu? Se ei ole vielä valmis, en oikein itsekään tiedä. Ja yöpöydälläkin lojuu niin monta kirjaa odottamassa lukemista. Mutta voin antaa teille luettavaksi tarinan tähän asti, kuinka Konsta kuoli? Syystä ei vielä olla aivan varmoja. Tarina kertoo lapsesta, mutta on suunnattu nuorille ja aikuisille. En väitä itseäni oikeaksi kirjailijaksi nimimerkkini perusteella, mutta haaveeni on tulla kirjailijaksi. Ja vielä yksi tosiseikka: Olen yhdeksän- vuotias ja koko tarina on minun käsialaani.
- Luku: Tapaus Konsta Nieminen<?xml:namespace prefix = o ns = \"urn:schemas-microsoft-com:office:office\" />
”Ja koska minä olen itsekin lapsi, minä joka haluan kirjailijaksi,
tämä tarina on lapsen kynästä, tai tässä tapauksessa tietokonehiirestä.
Ja minä vain haluan kertoa olevani lapsi, koska haluan itsekkyydessäni puolustautua sillä, koska minulla ei ole lainkaan itseironiaa, minun muurinin murtuvat henkisestä hyökkäyksestä helposti, liian helposti. Ja koska minä olen lapsi, ei tämä tarinakaan ole Harry Potterin tai Jäniksen vuoden veroinen tarina.”
Valo leijailee sisään avointen sälekaihdinten raoista. Sen viesti on sanomattakin selvä: ”Herätys, on aamu!” Hahmo kääntyilee sängyssä, nainen unen ja valveen rajamailla.
Mutta kun katsot tarkasti, ei nukkuva olekaan nainen, hän on lapsi.
Lapsen silmät rävähtävät auki, mutta hän näyttää edelleen nukkuvan.
Askeleet lähestyvät lastenhuonetta, äidin askeleet.
Elsa sulkee silmänsä. Ei jaksa. Äiti on huoneen ovella. Elsa nukahtaa uudelleen
vain herätäkseen äidin ääneen: ”Aika herätä! Kello on seitsemän!”
Elsa ei vastaa. Elsa nukkuu. Kauneus on katsojan silmässä, mutta
äidin mielestä Elsa on kaunein lapsi maailmassa.
Vain äiti ja Elsa. Kahdestaan, joka aamu. Kahdestaan maailmassa.
Maaginen luku kaksi, johon Elsa on jo kyllästynyt. Mihin katosi isä,
ja miten suuri asia ero oikeastaan onkaan! Ennen Elsa saattoi
huoletta sanoa: ”Erosivat”, mutta nyt tuo sana muistuttaa isästä,
isää, isän kuvaa. Ei sitä kannattanut edes ajatella, muistutti äiti.
Mutta tämä tarina ei kerro ihmissuhteista, ei siis myöskään
Elsan vanhempien erosta. Elsa nousee laiskasti ylös, haukotellen moneen kertaan,
pitkät jalat eivät kanna, koko Elsa rojahtaa heti noustuaan maahan.
Radiosta, joka on Elsan huoneen pöydällä, kuuluu Britney Spearsin laulu
”Everytime”. Olkoonkin että pikkusisko kirjoittaa sen aina ”Everitaim”.
Minä ainakin tiedän miten se kirjoitetaan! Elsa on kolmannella luokalla ja ylpeä siitä. Elsan vaalea polkkatukka on koulupäivät pannalla kiinni.
Elsa tahtoo olla kaunis. Pikkusisko Elli pakkaa vaatteet päällä eskarireppuaan.
Pikkuveli Eetru kailottaa syöttötuolissa: ”Atti atta äätti!”
Äiti hymyilee ja jolkottaa keittiöön. ”Juu juu, saat ruokaa, ihan kohta,
Elli ja Elsa lähtee ensin kouluun! Muistatko koulun? Se oli se iso paikka minkä ohi me ajettiin! Eppuliini, heppuliini, pikku muru!” Äiti sortuu lallattamaan
Eetrulle, puolivuotiaalle kuopukselle. Pöydällä lojuu uusin ”Aku Ankka”
ja ”Kodin Kuvalehti”. Tyypillinen koti, jossa vallitsee kodikas sekamelska.
Kuusitie yhdessätoista on tunnelmaa. Tuntia myöhemmin Elsa polkee kouluun lumisateessa. On Maanantaiaamu, ja Elsa on hyvällä tuulella.
Ensimmäinen tunti on äidinkieltä. Elsa istahtaa pulpetilleen, koulu alkoi taas.
Toinen tunti musiikkia, kolmas matematiikkaa, neljäs äidinkieltä
ja viides englantia. Toivottavasti ne englannin sanat tuli
harjoiteltua kunnolla. Elsa muistaa kyllä Britneyn uusimpienkin
laulujen nimet ja osaa kirjoittaa sanan ”Nightwish” mutta
”Thanks”:in oikea merkitys tahtoo unohtua. Matka kouluun
oli sananmukaisesti lumentäyteinen. Elsalla on kylmä.
Häntä värisyttää. Hän menee käytävän naulakoille ja ottaa ulkotakkinsa.
Sitten tyttö pukee sen päälleen. Muut katsovat kummastuneina,
yksi poika alkaa jopa nauraa: ”Elsa on sileäkarvainen terrieri kun
sille tulee kylmä ilman takkia!” Opettaja tulee luokkaan.
Hän katsahtaa Elsaa, ei sano mitään. Katse ei ole lämmin,
muttei myöskään jäätävä. Se on neutraali ilme, ilme jolla ei ole nimeä,
opettajailme. Siinä ei ole mitään kaunista, se on koruton tuijotus,
mutta silti Elsa pitää siitä. Elsa ottaa äidinkielen vihon ja kolme
kirjaa esille. ”Käsialaharjoituksia”, ”Kirjoittamisen opas” ja
”Mustan kissan aakkoset 3” nousevat pulpetin kannen päälle.
Vaaleanpunainen sydänpenaali ja vihreä, viidenkymmenen sentin
mittainen viivain joka ei mahdu penaaliin. Koulutarvikkeet.
Kyllähän niihin kuuluvat myös jumppakassi ja oppikirjat
ja sen sellaiset, mutta tämähän on vain Elsan mielipide.
Elsan pitää muiden oppilaiden mukana tervehtiä opettajaa
englanniksi. –Good morning, Miss Leimu! –Good Morning,
pupils! Elsa inhoaa englannin sanaa “pupils”. Niin kuin
lapset olisivat pupilleja. Oppilaat kirjoittavat aineen hiihtolomasta,
joka on ollut viime viikolla. Pette-Lassi aivastaa.
Opettaja kirjoittaa taululle kauniilla käsialallaan:
”Huomenna menemme uimaan kolmannella tunnilla”
Pette-Lassi pyytää päästä vessaan. Elsa järsii kynäänsä.
Opettaja hermostuu ja ärjäisee: ”Kynät sun muut pois käsistä!
Kirjoittakaa vihkoonne sanat sivulta 98!” Aliisa kikattaa.
Mitähän hauskaa tuossakin on? ”Miksi opettaja on
noin ankea?” Elsa kysyy. ”Koulussamme on tapahtunut
onnettomuus. Konsta-niminen poika 6B:ltä hirttäytyi
poikien WC:ssä. Elsa näyttää välinpitämättömältä.
Todellisuudessa hän on kuitenkin kaikkea muuta.
Ajatukset pyörivät päässä. Liian nopeasti.
Elsa unohtaa kaiken muun, tilalle tulee halu tietää.
Elsa tunsi Konstan, Konsta oli mukava poika.
Hän oli optimistinen. Mutta miksi Konsta kuoli? Tahtoiko Jumala niin? Oliko Konstalla liikaa ongelmia? Opettaja kirjoittaa
taululle: ”Kello 9.30 menemme koulun liikuntasaliin Konstan muistotilaisuuteen.” Pette-Lassi tulee WC:stä. Hän lukee
taululle kirjoitetun lauseen: ”Kello 9.30 menemme koulun liikuntasaliin Konstan muistotilaisuuteen.” ”Kuoliks Konsta? Jee!”
Opettaja mulkaisee Petteä. Siisti suusi, tyhmä!
Elsa ei sano sitä ääneen. Hän ei kehtaa. ”Urukit tuli ja
tappo Konstan!” ”Se oli Urukau tai joku, anti olla!
Nii, se Konstantinopolis kuoli!” ”Konsultti!” Pette-Lassi ja
Antti juttelevat välitunnilla. Elsa näkee Tuulikin, Konstan
pikkusiskon. Tuulikki on viidennellä. Vuoden nuorempi.
Tai oikeastaan kaksi, sillä Konsta meni aikanaan
ekaluokalle vuotta muita myöhemmin.
Tuulikki itkee. Tuulikki ei välitä, vaikka Pette-Lassi ja Antti
nälvivät häntä, hyppivät ja huutavat: ”Nynny! Se oli vain
Konsta! Yks Konsta, yks ja sama!” Elsa päättää äkkiä,
mitä tekee. Täytyy saada mukaan joku poika.
Antti. Elsa kaivaa vanhan karkin taskustaan. ”Hei Antti!
Kelpaako karkki? Sun täytyy vaan tehä yks pikku juttu!”
”Tyttöjen pikku jutut on aina NÄIN isoja juttuja!”
Pette-Lassi levittelee käsiään ja huitoo Elsaa.
”En mä puhunutkaan sulle” Elsa tiuskaisee. Pette-Lassi lähtee veljensä
Veli-Pekan kanssa vessaan. Taas. Juurihan Pette kävi siellä!
Antti jää yksin Elsan viereen. Hän ei katsahdakaan Elsaan.
Totta puhuen Antti kerää kiviä maasta taskuihinsa.
”Mä tein eilen leffan, muistatsä kun meillä on se mikrofoni
ja web- kamera!” ”Jaa… Mistä se kertoo?” Elsa raaputtaa
kiipeilytangon vihreää pintaa. Hänen äänensä
on murtumaisillaan. Konsta. Miksi? Kuollut. Elsa ei voi sille mitään.
Hän ravistelee päätään ja hyppii tasajalkaa. Ajatukset,
seljetkää nyt! Välituntia jäljellä vielä kymmenen minuuttia. Se
riittää. Elsa yrittää harhauttaa itseään, miettiä niitä näitä.
Vastaa jo, Antti! Juttu pitää saada etenemään!
”Mä oon siinä ainoo näyttelijä! Mulla on sellanen ninjapuku,
mä esitän ite ainoota roolii: ninjojen kingii!”
”Hitto vie, kyllä vielä on elämää!” Nyyhkyttää
Tuulikki. ”Mun täytyy päästä tästä vaan yli. Se oli
vaan mun rakas veli… Ei mitään sen kummempaa!”
”Tuulikki, älä oo noin pessimistinen!” Tuulikki juttelee
5B:N Santrikin kanssa. ”Me ollaan ST. Tuutrikki! muistatsä
sen viime kesän laivan! Ei se uponnut, ni ei mekään mennä
pohjamutiin!” ”Sehän katos järvelle heti loman toisella
viikolla! Kirottu ST. Tuutrikki!” Santrikin ääni on tekopirteä,
Tuulikin ääni on vihainen ja surullinen. ”Haluatko sen karkin?”
”Jep, tehtävä ykkönen?” ”Mee poikien vessaan ja ota sillä
sun kamerallas sieltä valokuvia!” ”Onks se ihan viisasta?”
”Ja hah! Mee jo! Ihan mun iloks!” ”Peelo höpö!”
”En ihan varmaan oo, ite huijasit habossa just eilen!”
”Se on ketä sanoo!” ”En mä mitään sanonut!
”Sanoitpa! Esimerkiks just äsken!” Antti katosi poikien vessaan.
On pojista joskus jotain hyötyäkin! Elsa nojaa kiipeilytankoon,
siihen vihreään, ja itkee. Kaikki on huonosti. Konsta. Missä?
Elsakin haluaa kuolla. Taivas, siellä Konsta odottaa.
Tuulikki itkee edelleen vuolaasti. Santrikki mulkaisee
Elsaa. Santrikki ei tuntenut Konstaa, eikä tee yleensäkään surutyötä.
Ehkä sitten, jos Santrikin oma äiti kuolisi. Ehkä. Itkun jälkeen on parempi olo. Antti ottaa filmin pois kamerasta ja ojentaa sen
Elsalle. ”Tossa. Ei tartte maksaa. Oot sitte hyvä. Oot ihan punanen.”
Elsa naurahti väkinäisesti. Poika yritti lohduttaa. Eiväthän pojat mitään osanneet, siksi Elsa ei voinut kuin nauraa. Mutta Antti oli sanonut sen niin vilpittömän ystävällisesti, että Elsan nauru muuttui
aidoksi nauruksi. Elsa unohti -niin hyvin kuin vain oli mahdollista- koko Konstan tapauksen. Kellot soivat. ”Kahden vuoden päästä, kun ollaan molemmat ykstoista… Niin… Silloin alkaa fyssa ja kemia!”
Mitähän Antti aikoi sanoa? Kellojen pärinä vaikeni hitaasti.
Muistotilaisuus. Elsa käveli Antin kanssa liikuntasaliin. Temppu odottaa minua kotona. Rakas Temppu. Konsta odottaa minua taivaassa. Mutta minulta ei henkeä viedä, en kaipaa Konstaa niin paljoa.
Näen Konstan sitten joskus, mutta minun kuolemaani on vielä aikaa.
Piste. Elsa säikähti. Eikö hän halunnutkaan taivaaseen? Elsa hakeutui nopeasti takaisin Antin viereen, pois jäätyneiden lammikoiden luota.
”Haluatko kuolla?” Elsa kysyi hyvin nopeasti. ”Miksi kysyt? No en todellakaan! Mulla on kaikki hyvin, tai no ei nyt ihan kaikki, mut melkeinpä. Ei kuolemasta tuu hulluu hurskaammaks. Puppupuhetta kun ne väittää et kuolema parantaa, Siis sehän on kuolema. Mut tää on vähän tyhmä aihe puhuu. Tykkäätsä muuten siitä uudesta koirapelistä, siitä Nintendogsista?” ”En oo koskaan koittanukkaan.
Mua kiinnostaa ATK, mut se saa sit jo riittää. Kuule, joskus musta tuntuu kun kolmasluokkalaiset luulis olevansa jo teinejä!”
”Mut periaatteessa me ollaankin!” ”No, periaatteessa ei. Tajuutko?”
”Joo. Syvällistä, todella.” He olivat ruokalan ovella. ”Kil mii.”
”Ai häh?” ”Kill me.” ”Ai mitä?” ”Enkkua. Tapa minut.” Antti avasi ruokalan oven. ”Elsa, eikö sua enää sureta?” ”No juu, hiukan, mut en mä enää itke. Kaikki okei.” Elsa hymyili. Hymy ei ollut kovin iloinen, mutta hymy kuitenkin.
”Sä oot hassu. Ensin sä parut kun syötävä, sitten sä oot taas ilonen.”
”Mut mä en ookkaan poika!” ”No et. Kyllä mä nyt sen tiedän!”
”En ois niinkään varma.” Oli Antin vuoro nauraa. He riisuivat takkinsa, käsineensä ja piponsa. Elsalla oli tonttulakki. Antti omisti sinisen pipon.
Opettaja keräsi oppilaat jonoon, ääni edelleen väristen.
2. Epätoivoisia ja ei- niin epätoivoisia suunnitelmia
”Elsa on tämän kirjan päähenkilö. Minäkin olen päähenkilö, oman elämäni sankari, soturi, joka taistelee tiensä läpi elämän. Mutta se on vain yksi näkökulma. Harmittaa silti ajatella sitä vain ”yhtenä näkökulmana”…
”Tuulien teitä” soi CD-soittimessa hiljaisena, se toi viestiä itkuiseen ja ahdistavaan saliin, pohjattoman surun kaivoksiin. Kukaan ei halua kuvailla tällaisia tilanteita, niiden ahdistavuutta ei voi sanoin kuvata. Ne tekevät ihmisen hulluiksi surusta, ja silti he surevat tilaisuuden loppua.
Elsa on varma siitä, mikä sana kaikkien mielessä pyörii: ”Konsta”
Tuulikki suree ehkä Elsaakin enemmän. Tuulikki- Konstan sisar, Elsa muistaa. Muistotilaisuus päättyy. Sen katkaisee raaka kellojen sointi. Mikä ihmeen sointi? Metallinen, kylmä ääni! Tahvokaan ei tuosta tykkää! Elsa virnistää Antille. –Lepso! Kiljuvat pojat Elsalle. Mistäs lievät noikin tullut? Elsa menee koulun jälkeen valokuvausliikeeseen.
”Tunnin kuvat nyt vain 20 snt-kpl!” lukee tiskin yläpuolella. Elsa kaivaa lompakon reppunsa etutaskusta. Hänellä on viisikymppiä.
”Minä kehitän tämän filmillisen!” Elsa ottaa Antin lainaaman kameran
ja filmirullan ja laittaa ne iskille. Myyjä ottaa ne. ”Tule noin tunnin päästä hakemaan ne!” Elsa nyökkää. Hän harppoo pitkin askelin pois liikkeestä. Ulkona on alkanut tuulla. Kirpeä maaliskuun iltapäivä.
Kauneus hehkuu sinivalkeana valona hangesta! Mutta teiden varsilla
kauneus on pyyhitty pois, ja tilalla ovat musta lumi ja harmaanmustat jääkokkareet. Elsa menee Tiimariin. Kauniita tarroja. Elsa kääntää päänsä pois. Ne ovat liian kalliita. Euron per arkki. Ei sovi minulle.
Elsa pyyhkäisee kaupan toiseen päähän. Koriste-esineitä.
Lautapelejä. Pehmoleluja. Pahvilautasia, kertakäyttöhaarukoita- ja veitsiä ja punainen, muovinen ruokailuvälinelaatikko.
Kaksikymppiä, sillä rahalla saa koko paketin. Elsalle tuo on täyttä potaskaa. Yleensähän lapsille kaikki käytännöllinen on täyttä
potaskaa. Vaisgaaredin tytöt ovat ostamassa tarroja.
Hanne, Alice ja Marie Vaisgaared. Vaisgaaredien sukunimelle nauretaan. ”Meidän rahat ei riitä, jos me ostetaan vielä toikin paketti!” ”Hei! Ei ehkä sun, mutta mulla ja Hannella on vielä rahaa!”
Marie paasaa. ”Niin just! Hei Alkku, sulla oli muutenkin vaan kymppi!
Mulla on satanen!” ”Mistäs oot senkin pölliny?” ”Voi juma sä oot tyhmä!”Alice ja Hanne mulkoilevat toisiaan. Alice on seitsemän
ja Marie ja Hanne kymmenvuotiaita. ”Moikka Martsu ja Hanttu!””Ja mä!” ”Niin, ja sä. Moikka Alkku!” ”Alkku! Mää sainkin tänään koulus-
ta matikasta läksyks VIIS SIVUA!” Alice huutaa täysillä.
”Onpa paljon”, ilkkuu Hanne. Marie ymmärtää olla hiljaa.
Myyjä tulee ja huomauttaa välinpitämättömänä, ikään kuin unessa,
Alicelle käytöstavoista. Hän käskee Alicen mennä ulos huutamaan.
Hanne ja Marie supattavat jotain keskenään. Elsa terästää kuuloaan. ”Täys paskiainen!” Elsa hymähtää. Jo neljännellä, ja silti ne käyttäytyvät kuin eskarilaiset. Alice kikattaa ja katselee ovelle päin. Syy selviää pian. Alicen luokalla oleva poika vei Hannen lompakon, erehdyksessä vai ei, jää kai ikuisesti arvoitukseksi. Marie juoksee pojan perään Alicen selitettyä tapahtuneen.
Kommentit